Jo jonkin aikaa olen ajatellut - siis yleisesti kaikkea mitä voikaan ajatella - ilman sosiaalifoobikon näkökulmaa. Se on ollut aika rauhottavaa, puhdistavaa jos niin voisi sanoa.
Olen ajatellut muun muassa tulevaisuuttani, minkä ammatin valitsisin ja niin pois päin. Kummasti ne vaihtoehdot lisääntyy, kun jättää "ongelmansa" huomiotta. Se onkin se hankala homma tässä kaikessa; pitäisikö ammatti valita sen perusteella, miten ujous ja fobia vaikuttaa vai jättää se pois laskuista? Mä en haluaisi ajatella rajoitetusti, koska onko se nyt sitten kummiskaan parempi? Jos päätän helpottaa stressiäni ja valita postinjakajan taikka varastotyöntekijän ammatin niin seuraako siitä kuitenkin vain tuskallinen tie kenties jopa itsemurhaan? En ole itsetuhoinen mutta johtaisiko järjestelmällinen ihmisten karttaminen lopulta siihen? Mehän ollaan vaikka kuinka kiellettäisiin niin laumaeläimiä.
Mä rakastan elokuvia, varmaan koska niitä skidistä pitäen olen seuraillut. Se kauneus ja tarinan lumo, kaikki sellainen niin kiinnostaa, omiakin ideoita elokuvien aiheeksi olisi. Siksi mä haluaisinkin työskennellä elokuva-alalla. Ensimmäisenä tulee mieleen näyttelijä (jossa ujot kuulemma ovat luonnon lahjakkuuksia, puskaradiosta kuultua). Ei mulla kuitenkaan mitään välttämätöntä tarvetta olisi näyttelijäksi, vaikka olisivathan ne ihanat iltapuvut kaikissa gaaloissa mukavia ja eri rooleihin eläytyminen jännää mutta ei pakottavaa tarvetta. Ehkä ohjaaja, tai kameramies. Maskeeraaja tai käsikirjoittaja? Ohjaajana olisi mukavaa... Pieni kämppä Lontoossa tai New Yorkissa, josta sitten olisi helppo liikkua aina projektien perässä sinne tänne. Kiirettä, taidetta ja epäsäännöllisiä palkkoja. Lattea ja hankalia alaisia.
Tässä unelmassa ei ollut rajoituksia eikä sen suunnittelemiseen tuhlattu fobian valtaamaa aivolohkoa. Se kuulostaa musta tosi hienolta tavoitteelta ja täysin tavoitettavissa olevalta kunnes... Ehkä matka tuohon olisi niin shokeeraava että pelokas puoli kärventyisi niin pahasti, että se lakkaisi toimimasta. Kenties, olisi kyllä hienoa. Joskus kun haaveilen kaikesta mitä voisinkaan tehdä ja pelko puoli puskee päälle mietin, mitkä ovat plussia ja miinuksia. Miinusta on ihmisten pelko ja sosiaalinen kankeus. Plussaa on fyysinen toimintakyvykkyys, taiteellisuus, idearikkaus, perus englanninkielen taito, vapaus, länsimaisuus. Minulla ei sinänsä ole mitään sellaista ongelmaa, mikä olisi täysin varma, peruuttamaton este haaveelleni.
Jos olisin niin sanotusti normaali reipas suomalainen tyttö, lähtisin lukion jälkeen yksin välivuodeksi Englantiin. Hankkisin piskuisen haisevan kämpän ja hommaisin rupuisen työn. Ilmoittautuisin harrastelija teatteriin ja esim. jooga kurssille tutustuakseni muihin. Viettäisin sen yhden vuoden siellä ja harrastaisin taidetta ja opettelisin kielen ja aksentin niin hyvin kuin vain mahdollista. Vuoden jälkeen jos olisin edelleen kiinnostunut elokuva-alasta, hakisin kaikkiin mahdollisiin opinahjoihin Englannissa, joissa näyttelyä opetetaan. Jos olisin kiinostunut jostain muusta, tulisin kenties takaisin Suomeen ja hakisin jatko-opiskelemaan.
Niin mä tekisin. Ehkä teenkin.
